Poika ripitettiin

Kuplakyydityksiä Pyhän Laurin kirkolta. Konfirmaation myötä Artun ripari on nyt suoritettu. Skootterillakin on nyt lupa ajella, kun posti toi mopokortin. Vapauden tunne on valtava. Vanhempana sitä hieman ihmettelee näiden vuosien kulumista. Mutta onhan tässä ehditty tehdä paljon kaikenlaista yhdessä. Elämä nyt vaan menee eteenpäin. Eipä se muutenkaan olisi kovin mielekästä junnata paikallaan. Se muuten se loma-aika lähenee loppuaan. Paniikin tynkää tyrkkää. Vaan vielähän on kesää kuitenkin jäljellä. Jokaiseen lomailuun liittyy yleensä jokin muisto. Tämän kesän muistoksi jäänee sateen riittävyys, mutta eipähän ole kaivot kuivia. Mukavaa loppukesää, josko ne helteet sieltä vielä tulisivat.

Kehittämisen sietämätön tuska

Tämä ryhmä oli parasta kesässä 2014

Ruuhkavuosia sanotaan. Sitäkö tämä? Kaikkea vähän liikaa, ilmankaan ei osaa olla. Kokemuksen ja elämisen kautta saavutettu mukavan vahva fiilis, mutta voisiko asiat kuitenkin tehdä vieläkin paremmin. Ehkä. Onko se tarpeen? Jos halutaan kehittyä, kyllä.

Seuraharrastaminen on parhaimmillaan aivan huippua, kuten se monina vuosina näin on ollutkin. Junnujen leiritarinat, joukkuekisailut, aikuinen nainen bussin perällä, ja viimeisin tosi juttu, tulimme voittamaan (ihan itse), emmekä antaneet minkään seistä tiellä, on jotain aitoa ja sellaista mikä ei koskaan unohdu. Viime kevään jälkeen homma meni lähti väärään suuntaan. Oikea iloisuus ja joukkueen oma aitous pilattiin väärillä tavoitteilla. Lopputulemana hieno tulos kaudesta, mutta suurin kärsijä oli joukkue itsessään. Kehitys pysäytettiin voittojen ja pisteiden tavoitteluun. Kehittyminen ei ollutkaan enää tärkein asia. Onneksi kaikki loppuu aikanaan. Korjausliike on tehty, vaikka siihen jäikin mielestäni vielä epäkohtia. Seuran kannalta joukkueiden rajat eivät saisi olla rajoittava tekijä pelaajan kehittymiselle. Liikehdintää ja joustavuutta täytyy olla eri tilanteiden varalle.

On aika hengähtää seurahommista ja käyttää aikaa vähän muuhun. On vain jotenkin kurjaa, kun haluaisi asioiden toimivan tasapuolisesti ja lasten etujen nimissä, saa siitä vaikean rutisijan maineen. Kummelista tutun Keijon sanoin tekisi mieli näille ihmisille todeta, ole hiljaa, kun et kuitenkaan mitään mistään tiiä. Valitettavasti sellaisten ihmisten kanssa on hankala kommunikoida, jotka eivät oikeasti ole kartalla asioista. Luulevat tietävänsä, vaikka eivät ole juuri koskaan paikalla.

Onneksi ovat valmentajaurani aikana lähes kaikki seuraihmiset olleet aivan huippua porukkaa. Haikea sellaisista on luopua, mutta valitettavasti omien lasten harrastuksien mukaan on pakko mennä. Tää ei ole ihan parasta just nyt, mutta ennemmin tai myöhemmin asioilla on tapana järjestyä.

Elämän mystisiä käänteitä

Kuka olisi voinut uskoa, että voisin päätyä tämänmoiseen tilanteeseen. Olemalla yksi osa pesäpallojoukkuetta. Pesäpallo ja lentopallo ovat mielestäni aina olleet koululiikunnan murheita ja suuria vääryyksiä. Moiset lajit eivät saa ketään liikkumaan, ainakaan koulutiloissa. Äärimmäisen vähättelevä asenne kostautui sitten tuplana. Keskiviikot täyttää harrastelentopallo ja sen suurimman osan arki-iloista Iiriksen pesisjoukkueen treenit, johon suostuin viimekauden alussa valmentajaksi. Onneksi siis vain treenivalkuksi, yksi pakkokerta pelinjohtajana menee kategoriaan ei ihan terveemmästä päästä mennyt pelitapahtuma.

Niin, siis karuimmalla tavalla oppia päähän, hitsin teknisiä lajeja, jotka yhdistettynä siihen voitontahtoon, harmittaa hintsusti kun homma ei suju. Aseettomana ja "h-moilasena" keskellä vallitsevaa tilannetta, sehän herättää haasteen! Nopeammin ja paremmin.

Jumppa, pitkä matka on tultu futiksen perustason valmennuskursseista, jääkiekon kautta pesäpalloon. Ensimmäisen superpesispelinkin näin menneenä kesänä Hyvinkään Pihkalassa. On ne kovia. Yritin toteuttaa samoja juttuja tyttöjen treeneissä, häpeän tunne oli riipivä, kun ei siihen pirun pieneen palloon meinaa millään osua. Kova olisi lyönti, jos vain maila pallon kohtaisi...

Yksi kausi Janan e-tyttöjen kanssa on nyt takana, ensi kaudeksi siirrytään d-tyttöihin. Lupaan lyödä tänä talvena tyttöjen kanssa niin paljon, että Kansiksen seinä saa osuman kotipesästä lyödyllä pallolla. No, olenko se minä vai joku muu, jätetään pelivara...

Mutta hei, mukavaa on ollut ja tyttöenergia on valtavaa. Tämä on hienoo!

P.S. Älkää ikinä, siis ikinä sanoko ei koskaan. Olen joutunut/saanut pitää ruotsintunteja merkonomiopiskelijoille. Tämä myös kuuluu tuohon yllämainittuun osastoon, mitäs sluibailit hintsusti riman yli kaikki ruotsinkielen kurssit. Kertaamaahan sitä joutuu. :)

MyLinen esitys Kissanpäivillä

Melkoisen hieno esitys tytöiltä. Likat ottivat osaa myöhemmin myös Zumbaan yleisön mukana. Pakko myöntää tuon Eteläisen Amerikan rytmin olevan aika iloisen rempseää meininkiä. Sambapojat ovat kovia pallon kanssa viheriölläkin, mistähän tuo johtuu?

Aktiivisesti sisustaan luopuvat

Tuossa Juhani "Tami" Tammisen kymmenen prinsiippiä menestykseen...

Vaikka kyse on vain lasten urheilusta/liikunnan harrastamisesta, on tämän talven aikana väkisinkin tullut mieleen onko tämä suomalaisten ikuinen ongelma. Totaalinen epäonnistuminen tilanteessa, jossa odotukset ovat juuri korkeimmillaan. Onko kyse henkisen puolen liian hauraasta tilasta, opitusta luovuttamisesta tiukan hetken tullen vai pelkästään suomalaisesta geenistä, jossa pelätään onnistua, koska olemmehan vaatimaton kansa vaatimattomasta maasta? Vai emmekö me valmentajat ja ohjaajat vaadi riittävästi, pehmitämmekö pienen ihmisen jo valmiiksi pumpulisen tien kohti kovia odotuksia. Pelkäämmekö vaatia pieneltä harrastajalta enemmän liian aikaisin? Mielestäni olemme oikealla tiellä treenien vaatimusten suhteen, mutta olemme liian lempeitä vaatimaan huolellisempaa ja rivakampaa suoritusta harjoitusten keskellä. Osittain kyse on resurssien puutteesta. Kymmenen pelaaja vaatisi 2-3 koutsia ohjaamaan/tsemppaamaan suorituksissa. Tasoryhmät helpottavat valmentajien työtä materiaalin ollessa tasaisempaa, jollon treenien tavoite pystytään kohdistamaan tarkemmin. Missä se ongelma sitten on?

Väitän, että asenteessa. Kuka muistaa Toni Niemisen kynttilähypyt uran loppuvaiheessa? Tai Suomen pelin jäätymiset Ruotsia, Tsekkiä ja Kanadaakin vastaan isoissa karkeloissa? Entä Suomi - Unkari maaottelun pallottelut omiin, viimeisten viiden tai kuuden kosketuksen ollessa suomalaisten käsialaa? Onko meidät opetettu luovuttamaan ja lopettamaan toiminnat ensimmäisten vastoinkäymisten jälkeen? Miten voi minuutin vaihdon aikana päästää neljä maalia omiin? Miten?!? Viisi pelaaja ja molari kiekon alla aloituksessa, miten siitä voi tulla heittämällä läpi? Häh?!? Selkä suorenee, liike loppuu ja yrittäminen näyttää zombien liikehdinnältä.

Missä on se kuuluisa sisu? Voitetaan 1 vs 1 tai vaikka 1 vs 5 jos tarve niin vaatii. Ei ole puhuttu sisupuukoista tv-lähetyksissä vähään aikaan. Mutta sitten nämä hiihdon MM kisat. Kaisa Mäkäräisen nouseminen huipulle lajissa, jota pidettiin jo kuoleena lajina Suomessa, on huikea suoritus. Sekin, että Kaisa pystyi pitämään keskittymisen kasassa Neunerin ampuessa vieressä pari laukausta ohi. Kaisa, tietäen puhtaalla ammunnalla olevan kiinni kullassa, pystyi täydelliseen suoritukseen paineen alla, on ennen näkemätöntä suomalaisessa urheilussa. Meillä on sittenkin toivoa...

Veikkauksen slogani, suomalainen voittaa aina on täyttä körnää. Se ei ole mahdollista edes ruotsalaisille.

vaan...

ASENNE RATKAISEE AINA!!!

P.S. Tamia vielä (en silti ole mikään tamifani, mutta tämä on asiaa)

Todellinen voittaja on aidosti nöyrä

"Todellinen voittaja tietää, että voittaminen ei tapahdu yksin eikä ole yhden miehen tai naisen show, ei vaikka kyseessä olisi yksilölaji. Hän tietää, että siinä prosessissa, joka valmistaa voittamiseen on huippukohtia, mutta myös tuskien taipaleita ja yksinäisiä epäilyksen hetkiä ja että jokainen on niitä kokenut ja voittaja on päässyt niistä yli, joskus kaikkein vaikeimman kautta. Hän kunnioittaa aina vastustajaa ja sidosryhmiä, jotka kannustavat, kritisoivat ja auttavat kehittämään lajia. Hän kunnioittaa lopputulosta, sillä hän tietää, että parempi voitti ja itsellä on vielä matkaa".

LuPo nostalgiaa 4.9.2010

Jallu sekä Timppis junailivat aikanaan jopa nousuhuuman kokeneen joukkueen yhteen. LuPon 94-96 miesten joukkue kasaantui eri puolilta Suomea 15-vuotis tapaamiseen Taavettiin. Pelailtiin pari puoliaikaa hiet pintaan nostattavaa höntsää. Taidot olivat vuosien saatossa vain syventyneet, toistaan hienompien kuvioiden toteutuessa Taavetin hyväkuntoisella urheilukentällä. Siitä jatkettiin mihin aikanaan jäätiin. Monta tutkaparia löysi jälleen toisensa. Palaute tuli välittömästi ja armottomana. Ihan kuin ennenkin. Epätodellista, mutta kuitenkin niin mukavan todellista.

Ennen höntsien alkua pidettiin pieni hiljainen hetki Seppo Muurisen muistolle. Sepon piti tulla kentän laidalle meitä tapaamaan, mutta olikin nukkunut pois juuri edellisen päivän iltapuolella. Seppo oli ihan guru huoltajana ja aina täydellä sydämellä mukana. Kuulemma Kotkan poikia ja kotkalaisten suuresti kunnioittama mies. Oli ilo saada tuollainen legenda joukkueen huoltojoukkoihin.

K-Betonin saunalla pääsi sitten Inkinen & Silvennoinen show irti. Tämän parivaljakon toiminnasta amiksen autopuolella ja näistä harrastustoiminnoista saisi kirjoitettu parikin kirjaa. Uutta sketsisarjaa tai elokuvaa tässä odotellaan, kukahan ottaisi tämän varman kassamagneetin kuvattavakseen? Jokatapauksessa saunalla höpistiin menneistä ja siitä mitä kukakin on nyt. Sulo oli tulostanut ottamiaan kuvia joukkueen sekä Timppiksen ajalta Luumäen jalkapallon parissa. Monia hauskoja tarinoita niistä saatiinkin aikaiseksi.

Paikalla pelailemaan olivat ehtineet: Timppis, Jallu, Inkinen & Silvennoinen, Kettusen Matti, Vattukummun Toni, Huomon Pete, meikä, Hämäläisen Harri, Huopaisen Markku, Hämäläisen Juha, Suursalmen Mikko, Huopaisen Mikko, Pätärin Markku ja Lappalaisen Kaitsu.

Joukkueen tie vei Lappeenrantaan Ravintola Casanovan ruokapöytään. Mukaan liittyi vielä Liikkasen Teemu sekä Väkevän Antti kaverinsa kanssa. Maittavien illallisten jälkeen joukkueen pelaajat liittyivät Lappeenrannan yöelämään. Kerrassaan mainio tapahtuma todellakin. Uskottava se on, jotkut asiat eivät vain muutu. Niiden ollessa näinkin positiivisia, ei niiden pidäkään muuttua. Aivan uskomattoman mukava tapaaminen kaikkiaan. Hyviä jätkiä silloin joskus; todella hyviä jätkiä ovat edelleen! 

Pienten ihmisten harrastamisesta

Pyörittyäni joitakin vuosia poikani valmentajana niin jalkapallossa kuin jääkiekossakin on mieleen alkanut muodostua ajatusmalleja pienten junnujen harrastusmääristä sekä tavoista. Tätä mallia sparraavat kuitenkin yleisessä keskustelussa liikkuvat mietteet liian pienistä harjoistusmääristä. Pitäisi nostaa tuntimääriä, pitäisi olla enemmän ja aina vain aikaisemmin. Kunnianhimoiset tavoitteet ulottuvat jo lähes niihin ikäryhmiin, joissa aikoinaan seuroissa harrastamista vasta aloiteteltiin.

Yleisesti on huomattu 18 tunnin viikkoharjoitusmäärien olevan tie menestykseen. Pienillä liikkuminen pitäisi tulla suurimmaksi osaksi juuri niistä puissa kiipeilyistä, koulumatkoista pyörällä ja muista omatoimisista liikkumisista. Vanhemmiten treenimääriä on nostettava vastaamaan tuota tuntimäärää seuran puolesta, mutta silloin se onkin helpompaa lajiin erikoistumisen sekä treeneihin kulkemisten helpottuessa.

Suuri kysymys onkin, miksi se pitäisi tehdä pienillä junioreilla liian aikaisin. Ei sellaista velhoa olekaan joka keksisi joka treeniksi jotain mukavaa, hauskaa ja erilaista. Kuljetusmatkat ja matkaan kulunut aika syö pienen juniorin sekä hänen kuskaajansa energiaa järjettömän määrän, joka aivan varmasti kostautuu pitkässä juoksussa. Monipuolinen liikkuminen pitäisi edelleen ulottaa viiteentoista ikävuoteen asti. Tarkoittaa useamman, toisistaan poikkeavien lajien harrastamista. Lajimäärien ja -kokeilujen määrä pienenee iän myötä, joten olisi hienoa jos kunnat ja kaupungit sekä seurat voisivat paremmin mahdollistaa useamman lajin harrastamisen samanaikaisesti. Mielestäni pitäisi myös muistaa korvata määrä laadulla. Annetaan lasten olla lapsia ja nauttia vapaasta liikkumisesta. Muistetaan olla rajoittamatta tätä vapautta liian aikaisin. Iloinen ja reipas mieli ottaa paljon paremmin vastaan kuin harmaassa treeniputkessa uurastava pieni ja hauras harrastaja.

Ennen pelattiin pihoilla, puistoissa, urheilukentillä ja saleissa. Suurin syy näiden "höntsäpelien" häviämiselle on peleissä, joita pelataan sisätiloissa ja kotona. Entinen sosiaalinen taistelu on siirtynyt vähemmän sosiaaliseksi, mutta agressiivisemmaksi taisteluksi milloin mitäkin örkkiä vastaan. Ymmärrettävää on että tämä kaikki on peruuttamatonta kehitystä, mutta miksi kunnat ja kaupungit tekevät vapaaehtoisen ja sponttaanin harrastamisen vaikeaksi aitaamalla, vähentämällä tai antamalla harrastustiloja vain seurojen käyttöön. Tekniikan ja pelien kehitystä vastaan on turha taistella, pitäisi vain mahdollistaa ja tehdä helpoksi lähteä ulos tekemään jotain kehittävämpää kuin istua tuntikaupalla näytön edessä. On todella hälyyttävää, ettei todellisia toimenpiteitä olla valmiita tekemään. Lähiliikuntapaikkojen valmistaminen myös vanhemmille lapsille olisi tärkeää. Leikkipuistojen liikkujat jäävät ilman jatkoharrastamispaikkoja kasvaessaan yli puistojen vempaimista.