LuPo nostalgiaa 4.9.2010

Jallu sekä Timppis junailivat aikanaan jopa nousuhuuman kokeneen joukkueen yhteen. LuPon 94-96 miesten joukkue kasaantui eri puolilta Suomea 15-vuotis tapaamiseen Taavettiin. Pelailtiin pari puoliaikaa hiet pintaan nostattavaa höntsää. Taidot olivat vuosien saatossa vain syventyneet, toistaan hienompien kuvioiden toteutuessa Taavetin hyväkuntoisella urheilukentällä. Siitä jatkettiin mihin aikanaan jäätiin. Monta tutkaparia löysi jälleen toisensa. Palaute tuli välittömästi ja armottomana. Ihan kuin ennenkin. Epätodellista, mutta kuitenkin niin mukavan todellista.

Ennen höntsien alkua pidettiin pieni hiljainen hetki Seppo Muurisen muistolle. Sepon piti tulla kentän laidalle meitä tapaamaan, mutta olikin nukkunut pois juuri edellisen päivän iltapuolella. Seppo oli ihan guru huoltajana ja aina täydellä sydämellä mukana. Kuulemma Kotkan poikia ja kotkalaisten suuresti kunnioittama mies. Oli ilo saada tuollainen legenda joukkueen huoltojoukkoihin.

K-Betonin saunalla pääsi sitten Inkinen & Silvennoinen show irti. Tämän parivaljakon toiminnasta amiksen autopuolella ja näistä harrastustoiminnoista saisi kirjoitettu parikin kirjaa. Uutta sketsisarjaa tai elokuvaa tässä odotellaan, kukahan ottaisi tämän varman kassamagneetin kuvattavakseen? Jokatapauksessa saunalla höpistiin menneistä ja siitä mitä kukakin on nyt. Sulo oli tulostanut ottamiaan kuvia joukkueen sekä Timppiksen ajalta Luumäen jalkapallon parissa. Monia hauskoja tarinoita niistä saatiinkin aikaiseksi.

Paikalla pelailemaan olivat ehtineet: Timppis, Jallu, Inkinen & Silvennoinen, Kettusen Matti, Vattukummun Toni, Huomon Pete, meikä, Hämäläisen Harri, Huopaisen Markku, Hämäläisen Juha, Suursalmen Mikko, Huopaisen Mikko, Pätärin Markku ja Lappalaisen Kaitsu.

Joukkueen tie vei Lappeenrantaan Ravintola Casanovan ruokapöytään. Mukaan liittyi vielä Liikkasen Teemu sekä Väkevän Antti kaverinsa kanssa. Maittavien illallisten jälkeen joukkueen pelaajat liittyivät Lappeenrannan yöelämään. Kerrassaan mainio tapahtuma todellakin. Uskottava se on, jotkut asiat eivät vain muutu. Niiden ollessa näinkin positiivisia, ei niiden pidäkään muuttua. Aivan uskomattoman mukava tapaaminen kaikkiaan. Hyviä jätkiä silloin joskus; todella hyviä jätkiä ovat edelleen! 

Pienten ihmisten harrastamisesta

Pyörittyäni joitakin vuosia poikani valmentajana niin jalkapallossa kuin jääkiekossakin on mieleen alkanut muodostua ajatusmalleja pienten junnujen harrastusmääristä sekä tavoista. Tätä mallia sparraavat kuitenkin yleisessä keskustelussa liikkuvat mietteet liian pienistä harjoistusmääristä. Pitäisi nostaa tuntimääriä, pitäisi olla enemmän ja aina vain aikaisemmin. Kunnianhimoiset tavoitteet ulottuvat jo lähes niihin ikäryhmiin, joissa aikoinaan seuroissa harrastamista vasta aloiteteltiin.

Yleisesti on huomattu 18 tunnin viikkoharjoitusmäärien olevan tie menestykseen. Pienillä liikkuminen pitäisi tulla suurimmaksi osaksi juuri niistä puissa kiipeilyistä, koulumatkoista pyörällä ja muista omatoimisista liikkumisista. Vanhemmiten treenimääriä on nostettava vastaamaan tuota tuntimäärää seuran puolesta, mutta silloin se onkin helpompaa lajiin erikoistumisen sekä treeneihin kulkemisten helpottuessa.

Suuri kysymys onkin, miksi se pitäisi tehdä pienillä junioreilla liian aikaisin. Ei sellaista velhoa olekaan joka keksisi joka treeniksi jotain mukavaa, hauskaa ja erilaista. Kuljetusmatkat ja matkaan kulunut aika syö pienen juniorin sekä hänen kuskaajansa energiaa järjettömän määrän, joka aivan varmasti kostautuu pitkässä juoksussa. Monipuolinen liikkuminen pitäisi edelleen ulottaa viiteentoista ikävuoteen asti. Tarkoittaa useamman, toisistaan poikkeavien lajien harrastamista. Lajimäärien ja -kokeilujen määrä pienenee iän myötä, joten olisi hienoa jos kunnat ja kaupungit sekä seurat voisivat paremmin mahdollistaa useamman lajin harrastamisen samanaikaisesti. Mielestäni pitäisi myös muistaa korvata määrä laadulla. Annetaan lasten olla lapsia ja nauttia vapaasta liikkumisesta. Muistetaan olla rajoittamatta tätä vapautta liian aikaisin. Iloinen ja reipas mieli ottaa paljon paremmin vastaan kuin harmaassa treeniputkessa uurastava pieni ja hauras harrastaja.

Ennen pelattiin pihoilla, puistoissa, urheilukentillä ja saleissa. Suurin syy näiden "höntsäpelien" häviämiselle on peleissä, joita pelataan sisätiloissa ja kotona. Entinen sosiaalinen taistelu on siirtynyt vähemmän sosiaaliseksi, mutta agressiivisemmaksi taisteluksi milloin mitäkin örkkiä vastaan. Ymmärrettävää on että tämä kaikki on peruuttamatonta kehitystä, mutta miksi kunnat ja kaupungit tekevät vapaaehtoisen ja sponttaanin harrastamisen vaikeaksi aitaamalla, vähentämällä tai antamalla harrastustiloja vain seurojen käyttöön. Tekniikan ja pelien kehitystä vastaan on turha taistella, pitäisi vain mahdollistaa ja tehdä helpoksi lähteä ulos tekemään jotain kehittävämpää kuin istua tuntikaupalla näytön edessä. On todella hälyyttävää, ettei todellisia toimenpiteitä olla valmiita tekemään. Lähiliikuntapaikkojen valmistaminen myös vanhemmille lapsille olisi tärkeää. Leikkipuistojen liikkujat jäävät ilman jatkoharrastamispaikkoja kasvaessaan yli puistojen vempaimista.