Pyörittyäni joitakin vuosia poikani valmentajana niin jalkapallossa kuin jääkiekossakin on mieleen alkanut muodostua ajatusmalleja pienten junnujen harrastusmääristä sekä tavoista. Tätä mallia sparraavat kuitenkin yleisessä keskustelussa liikkuvat mietteet liian pienistä harjoistusmääristä. Pitäisi nostaa tuntimääriä, pitäisi olla enemmän ja aina vain aikaisemmin. Kunnianhimoiset tavoitteet ulottuvat jo lähes niihin ikäryhmiin, joissa aikoinaan seuroissa harrastamista vasta aloiteteltiin.
Yleisesti on huomattu 18 tunnin viikkoharjoitusmäärien olevan tie menestykseen. Pienillä liikkuminen pitäisi tulla suurimmaksi osaksi juuri niistä puissa kiipeilyistä, koulumatkoista pyörällä ja muista omatoimisista liikkumisista. Vanhemmiten treenimääriä on nostettava vastaamaan tuota tuntimäärää seuran puolesta, mutta silloin se onkin helpompaa lajiin erikoistumisen sekä treeneihin kulkemisten helpottuessa.
Suuri kysymys onkin, miksi se pitäisi tehdä pienillä junioreilla liian aikaisin. Ei sellaista velhoa olekaan joka keksisi joka treeniksi jotain mukavaa, hauskaa ja erilaista. Kuljetusmatkat ja matkaan kulunut aika syö pienen juniorin sekä hänen kuskaajansa energiaa järjettömän määrän, joka aivan varmasti kostautuu pitkässä juoksussa. Monipuolinen liikkuminen pitäisi edelleen ulottaa viiteentoista ikävuoteen asti. Tarkoittaa useamman, toisistaan poikkeavien lajien harrastamista. Lajimäärien ja -kokeilujen määrä pienenee iän myötä, joten olisi hienoa jos kunnat ja kaupungit sekä seurat voisivat paremmin mahdollistaa useamman lajin harrastamisen samanaikaisesti. Mielestäni pitäisi myös muistaa korvata määrä laadulla. Annetaan lasten olla lapsia ja nauttia vapaasta liikkumisesta. Muistetaan olla rajoittamatta tätä vapautta liian aikaisin. Iloinen ja reipas mieli ottaa paljon paremmin vastaan kuin harmaassa treeniputkessa uurastava pieni ja hauras harrastaja.
Ennen pelattiin pihoilla, puistoissa, urheilukentillä ja saleissa. Suurin syy näiden "höntsäpelien" häviämiselle on peleissä, joita pelataan sisätiloissa ja kotona. Entinen sosiaalinen taistelu on siirtynyt vähemmän sosiaaliseksi, mutta agressiivisemmaksi taisteluksi milloin mitäkin örkkiä vastaan. Ymmärrettävää on että tämä kaikki on peruuttamatonta kehitystä, mutta miksi kunnat ja kaupungit tekevät vapaaehtoisen ja sponttaanin harrastamisen vaikeaksi aitaamalla, vähentämällä tai antamalla harrastustiloja vain seurojen käyttöön. Tekniikan ja pelien kehitystä vastaan on turha taistella, pitäisi vain mahdollistaa ja tehdä helpoksi lähteä ulos tekemään jotain kehittävämpää kuin istua tuntikaupalla näytön edessä. On todella hälyyttävää, ettei todellisia toimenpiteitä olla valmiita tekemään. Lähiliikuntapaikkojen valmistaminen myös vanhemmille lapsille olisi tärkeää. Leikkipuistojen liikkujat jäävät ilman jatkoharrastamispaikkoja kasvaessaan yli puistojen vempaimista.
