Elämän mystisiä käänteitä

Kuka olisi voinut uskoa, että voisin päätyä tämänmoiseen tilanteeseen. Olemalla yksi osa pesäpallojoukkuetta. Pesäpallo ja lentopallo ovat mielestäni aina olleet koululiikunnan murheita ja suuria vääryyksiä. Moiset lajit eivät saa ketään liikkumaan, ainakaan koulutiloissa. Äärimmäisen vähättelevä asenne kostautui sitten tuplana. Keskiviikot täyttää harrastelentopallo ja sen suurimman osan arki-iloista Iiriksen pesisjoukkueen treenit, johon suostuin viimekauden alussa valmentajaksi. Onneksi siis vain treenivalkuksi, yksi pakkokerta pelinjohtajana menee kategoriaan ei ihan terveemmästä päästä mennyt pelitapahtuma.

Niin, siis karuimmalla tavalla oppia päähän, hitsin teknisiä lajeja, jotka yhdistettynä siihen voitontahtoon, harmittaa hintsusti kun homma ei suju. Aseettomana ja "h-moilasena" keskellä vallitsevaa tilannetta, sehän herättää haasteen! Nopeammin ja paremmin.

Jumppa, pitkä matka on tultu futiksen perustason valmennuskursseista, jääkiekon kautta pesäpalloon. Ensimmäisen superpesispelinkin näin menneenä kesänä Hyvinkään Pihkalassa. On ne kovia. Yritin toteuttaa samoja juttuja tyttöjen treeneissä, häpeän tunne oli riipivä, kun ei siihen pirun pieneen palloon meinaa millään osua. Kova olisi lyönti, jos vain maila pallon kohtaisi...

Yksi kausi Janan e-tyttöjen kanssa on nyt takana, ensi kaudeksi siirrytään d-tyttöihin. Lupaan lyödä tänä talvena tyttöjen kanssa niin paljon, että Kansiksen seinä saa osuman kotipesästä lyödyllä pallolla. No, olenko se minä vai joku muu, jätetään pelivara...

Mutta hei, mukavaa on ollut ja tyttöenergia on valtavaa. Tämä on hienoo!

P.S. Älkää ikinä, siis ikinä sanoko ei koskaan. Olen joutunut/saanut pitää ruotsintunteja merkonomiopiskelijoille. Tämä myös kuuluu tuohon yllämainittuun osastoon, mitäs sluibailit hintsusti riman yli kaikki ruotsinkielen kurssit. Kertaamaahan sitä joutuu. :)