Yleisesti käytetty laskutoimitus, joka ei taida kelvata peruskoulun ensimmäisellä luokallakaan oikeaksi vastaukseksi matikan kokeessa. Samaa lopputulosta odotetaan tai oikeammin vaaditaan lapsien kohdalla. Tekijät tässä laskussa ovat opettaja, valmentaja ja tulos on se lapsi kokonaisuudessaan. Joku tekijähän tästä yhteenlaskusta puuttuu ja se on vanhemmat (kasvattaja/kasvattajat).
Tuon yhteenlaskun puuttuva tekijä osaa vaatia tai osaa olla vaatimatta mitään. Lapsen tuominen harrastukseen ei vaadi paljon, vaikka sekin on joillekin ylivoimainen kynnys. Kokemuksen myötä on alkanut tuonne pääkoppaan kasautua sellainen ajatus, että nämä vanhemmat, joita vähiten näkyy lapsensa harrastuksessa mukana, ovat niitä, joilla on eniten omia (yleisestä tavasta poikkeavia) vaatimuksia. He ovat niitä, jotka ahnaimmin ovat kritisoimassa toimintaa ja esittämässä mielestään parempia vaihtoehtoja, nämä siis jälkeenpäin kun asiat on jo päätetty. Varsinaiseen palaveriin ja päätöksentekoon he eivät osallistu, niitä syiden selittelyitä ja tekosyiden määrää ei kukaan ehdi edes kirjaamaan ylös.
En ole opettaja, mutta valmentaja kyllä. Treeneissä ja peleissä lasten kanssa huseeraaminen on mukavaa ja antoisaa toimintaa, jota teen kyllä mielelläni, vaikka siitä ei korvauksia saakkaan. Palkkana on se kokemus ja ne tapahtumat jokaiselta, toisistaan poikkeavilta kausilta. Muistoja, on se sana, joka kuvaa sitä ehkä paremmin. Pienet ihmisenalut käyvät läpi omalta osaltaan kehittymisen jaksoja eri nopeuksilla. Tämän fyysisen ja psyykkisen kehittymisen ja kasvamisen seuraaminen on jännää puuhaa.
Käy miltei sääliksi opettajia, jotka taistelevat päivittäin useita tunteja muutamia häiriökäyttäytyjiä vastaan. Vastuu kasvatuksesta on heitetty kotoa suoraan opettajille, joilta on miltei kaikki keinot karsittu pois. Eihän näitä pieniä kultsipuppeleita saa ojentaa, eikä heille saa korottaa ääntä, koska se voi käydä herkän psyykkeen päälle. Eikö vanhempien tehtävä ole kasvattaa lapsistaan normaalit käyttäytymissäännöt osaava ja toiset huomioon ottava lapsi? Ei maailmassa selviä kiukuttelulla ja toisia uhkailemalla. On myös olemassa lait ja asetukset, joita kaikkien tulee noudattaa. Minkälaisen tien joutuukaan pieni lapsi käymään läpi, jolla ei ole pienen lapsuutensa aikana ollut sääntöjä tai rajoja. Miten onnistuu siirtyminen täysin omissa käsissä olevan vastuun kantajaksi?
Hemmottelemalla väärin tavoin jälkasvuamme teemme heille vain karhunpalveluksen. Vanhemmuus on valtava haaste, josta selviäminen vaatii hirvittävän määrän ponnisteluja. Voimme silti vilkaista silloin tällöin sinne peiliin ja miettiä olisiko omassa toiminnassa jotain parannettavaa. Asioiden tarkastelu sieltä toiselta kantilta avaa joskus ratkaisevastikin tilannetajua. Kaikki mitä vanhempana teemme tai puhumme, heijastuu suoraan lapsiimme. Me olemme esimerkkejä heille. Kyseisen yhteenlaskun kaikilta kolmelta tekijältä vaaditaan oikeanlaista käyttäytymistä ja asennoitumista asioihin. Olemme arjen idoleita kasvaville lapsillemme. Toimikaamme sitten niin!
Rauno Korven kolme avainsanaa pätee niin harrastukseen, kouluun kuin kotiinkin.
VAADI, mikään työ ei valmistu ihmettelemällä.
VÄLITÄ, rakasta, halaa, ole aidosti kiinnostunut muidenkin tekemisistä kuin omasta.
VIRKISTÄ, arjesta karkaaminen tekee hyvää, se ei silti tarkoita hektistä hawaijin matkaa, vaan jotain yhdessä tehtyä hauskaa ja erilaista mitä yleensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti